Haittavalo hallintaan

vanhempi tutkija Jari Lyytimäki
& tutkija Janne Rinne
Suomen ympäristökeskus
Ympäristö-lehti 7/2013

Keinovalo on kaupungissa elämisen välttämätön edellytys, mutta kaikkialla sitä ei silti tarvita. Turhan ja häiritsevän valaistuksen vähentämisestä hyötyisi niin ihminen kuin luontokin.

Keinovalo on kaupungissa elämisen välttämätön edellytys. Päivänvalo ei pääse suurten rakennusten sisään eikä maan alle, minne moni kaupunki on laajentunut. Korkeiden kerrostalojen väliin puristuvat katukuilut olisivat nekin öisin pilkkopimeitä ilman sähkövaloa.

Kaikkialla keinovaloa ei kuitenkaan tarvita. Turhan ja häiritsevän valaistuksen vähentämisestä hyötyy niin ihminen kuin luontokin.

Valoa pidetään usein edistyksen symbolina, mutta varsinkin öisen ulkovalaistuksen lisääntymisellä on myös haittapuolensa. Ihminen nukkuu parhaiten luonnonpimeässä ja myös muut eliöt ovat sopeutuneet säännönmukaiseen valoisan ja pimeän vaihteluun. Keinovalaistus rikkoo auringon ja kuun kierron luonnolliset rytmit ja aiheuttaa siksi merkittäviä terveys- ja ympäristöriskejä.

Valosaastetta eli häiriövaloa syntyy tarpeettomista, päälle unohtuneista, väärin suunnatuista ja liian voimakkaista lampuista. Häiriövalon kirjo ulottuu nukahtamista haittaavasta television merkkivalosta kilometrien päähän häikäisevään valonheittimeen. Yleinen valosaasteen muoto on kaupunkien yllä näkyvä punertava hohde, joka on ilmakehästä takaisin maahan heijastuvaa keinovaloa.

Valoa on vaikea paeta

Ympäristöön pääsevä yöaikainen valo on lisääntynyt sitä mukaa kuin valaistustekniikka on kehittynyt. Kyseessä on ehkä kaikkein nopeimmin etenevä ja helpoimmin havaittava globaali ympäristömuutos. Tapaustutkimusten perusteella on arvioitu, että yötaivas kirkastuu keinovalojen takia kolmesta kuuteen prosenttia vuodessa. Paikalliset erot ovat suuria. Asutuksen lähistöllä taivaan kirkastuminen voi yltää 20 prosenttiin vuosittain.

Valosaaste ei ole pelkästään teollisuusmaiden pulma. Myös kehitysmaiden suurkaupungit näkyvät öisissä satelliittikuvissa vuosi vuodelta laajenevina kirkkaina alueina. Kehitysmaissa olisi erityisen tärkeää suunnata valo tarkasti käyttökohteeseensa, sillä näin voitaisiin vähentää energiankulutusta ja kustannuksia sekä saada samalla sähkömäärällä enemmän valoa sitä tarvitseville.

Teollisuusmaissa keskimäärin neljä ihmistä viidestä asuu kaupunkimaisilla alueilla, jotka yleensä ovat valaistuja läpi yön. Suomessa noin 70 prosenttia väestöstä asuu kaupungeissa tai niiden kehysalueilla, jotka kattavat noin viisi prosenttia koko maamme pinta-alasta. Kaupungeissa keinovaloa pääsee ympäristöön erityisesti pihoilta, liikenneväyliltä, parkkipaikoilta ja erilaisista mainosvaloista.

Maaseudulla yleisin valosaasteen lähde on liikenne, mutta paikallisesti esimerkiksi kasvihuoneviljely aiheuttaa suuria valopäästöjä. Tulevaisuudessa tuulimyllyjen varoitusvaloista voi tulla lisäriski yöllä lentäville linnuille ja lepakoille. Vapaa-ajan asuntojen entistä hulppeampi varustelu voi sekin tuoda paljon uusia valonlähteitä tähän asti pimeinä pysyneille rannoille.

Omaehtoista toimintaa

Valosaasteen vähentäminen on periaatteessa helppoa. Omakotiasuja voi vaikuttaa oman pihansa valaistukseen, ja kerrostaloissakin tarpeetonta valaistusta voidaan vähentää taloyhtiön hallituksen päätöksellä.

Turvallisuuden nimissä paikkoja valaistaan usein turhaan, sillä tutkimusten mukaan lisävalaistus ei läheskään aina paranna turvallisuutta. Pahimmillaan käy niin, että kirkas valaistus lisää riskejä synnyttämällä läpitunkemattomia varjoja ja häikäisyä.

Pitkällä aikavälillä avainasemassa on rakennetun ympäristön suunnittelu. Yksi ydinkysymys on se, suunnitellaanko ympäristöä ja sen valaistusta autojen vai ihmisten ehdoilla. Autoliikennettä palveleva valaistus on usein jalankulkijalle kolkko.

Toinen lupaava keino on kaupungin kasvillisuuden ja valaistuksen yhteensovittaminen. Parhaimmillaan kasvillisuus estää valon turhaa leviämistä ympäristöön samalla kun valaistus korostaa kasvillisuuden kauneusarvoja ja lisää turvallisuuden tunnetta.

Syvään juurtuneiden ennakkoasenteiden ravistelu on tarpeen, sillä luontaista valorytmiä mukailemalla voitaisiin parantaa elinympäristön laatua.

Jopa keinovaloton taajama on mahdollinen ajatus. Ihminen näkee mainiosti liikkua aukeilla paikoilla täysikuun valossa, varsinkin jos maassa on lunta. Pientaloalueille voisi suunnitella älykkään valaistuksen, joka kirkkaana kuutamoyönä himmentyisi tai sammuisi kokonaan.

Jari Lyytimäki ja Janne Rinne:
Valon varjopuolet
Gaudeamus 2013


Loppuuko yö?

Ekosysteemi voi hyvin, jos sieltä löytyy tähtitieteilijä. Tällaisen luonnehdinnan indikaattorilajista esittää yhdysvaltalainen tietokirjailija Paul Bogard teoksessaan The End of Night. Jos luonnossa on tarpeeksi pimeää tähtihavaintojen tekemiseen, on siellä riittävän häiriötöntä myös monimuotoiselle elonkirjolle. Keinovaloista taivaalle sinkoutuva valosaaste on jo hävittänyt Linnunradan ja useimmat tähdet kaupungeissa asuvien ihmisten silmistä. Bogard ounastelee, että vaurailla alueilla eläviä ihmisiä vaivaa pimeänpuutteen oireyhtymä. Kun lapsena ei pysty kokemaan tähtikirkasta taivasta, ei sitä osaa kaivata aikuisenakaan. Niinpä keinovalo vain lisääntyy.

Bogard kuvailee yrityksiään päästä paikkoihin, joissa vielä olisi mahdollista kokea aito pimeys. Helppoa se ei ole, sillä kaupungit loistavat satojen kilometrien päähän ja liikenteen valot viistävät asumattomiakin seutuja.

Eri puolilla maailmaa on ryhdytty toimiin huolimatonta, tarpeetonta ja liiallista valaistusta vastaan. Paikoin valosaasteen lisääntymistä onkin onnistuttu hidastamaan. Pimeän taivaan suojelualueita on perustettu, ohjeita ja lainsäädäntöä kehitetty ja tekniikkaa parannettu.

Lisää aktiivisuutta kuitenkin tarvitaan. Muuten käy niin, että tulevaisuudessa yhä useammasta ekosysteemistä puuttuu tähtitieteilijä ja moni muukin valolle herkkä laji.

Jari Lyytimäki

Paul Bogard
The End of Night
Fourth Estate, 2013

Julkaistu 13.12.2013 klo 13.13, päivitetty 3.2.2014 klo 17.35