Kettu ja minä

RSS
29.6.2017 Hannele Pokka
Kettu
© Riku Lumiaro, ympäristöhallinnon kuvapankki

Aamulenkillä voi ihastella puiden vihreyttä, kukkien määrää ja kuunnella linnun laulua. Mustarastas tänäkin aamuna äänteli heleästi. Aamulenkkini suunta oli kotipihalta Laajalahdesta Pohjois-Tapiolan S-marketille ja takaisin. Siitä tulee noin kuusi kilometriä. Ei tässä olla mikään alexstubb, vähempikin riittää kuin puolimaraton aamutreeniksi. Ja vauhtinikin oli verkkainen. 

Oli hiljaista, niin hiljaista kuin Kehä I:n, yhden Suomen vilkkaimmin liikennöidyn väylän viereen rakennetulla kevyenliikenteenväylälle voi olla aamulla vartin viisi. Ajattelin hölkätessäni edellisenä päivänä Munkkiniemen rannassa kohtaamiani valkoposkihanhia. Ne olivat täyttäneet koko rantapolun. Laskin 27 täysikasvuista yksilöä ja toistakymmentä untuvapalleroista poikasta. Ne olivat ryhmittäytyneet tiiviiksi joukoksi polulle. Emot siirtyivät lähemmäksi lapsiaan ja tuijottivat valppaana minua. Ne eivät pelänneet ihmistä eivätkä selvästikään aikoneet väistää. Siinä tilanteessa katsoin parhaaksi väistää. Kiersin hanhilauma kaukaa ja yritin olla astumatta hanhen jätöksiin, joita rannassa oli runsaasti.

Juostessa on aikaa ajatella. Tänään ajatukset pyörivät jo edessä olevan kesäloman suunnitelmissa: vene pitäisi maalata ja saunan kiuas vaihtaa ja tietenkin matot pestä mattolaiturilla…

Yhtäkkiä kuulin takaani, kun jonkun eläimen kynnet ropisivat asfalttiin. Rapina lähestyi. Oliko jonkun espoolaisen koira lähtenyt omille retkille, ennätin ajatella, kun rapinan aiheuttaja ilmestyi rinnalleni. Se oli kettu, jolla oli jokin hiirtä isompi eläin suussaan. Minusta se vaikutti kanin tai rusakon poikaselta.

Kettu ei vilkaissutkaan minua. Se oli viemässä ruokaa perheelle, mutta sillä ei tuntunut olevan erityistä hoppua. Se siirtyi jolkottamaan edelläni. Taivallettiin kilometri ja vielä toinenkin. Kettu mennä viipotti edessäni häntä suorana. Saaliistaan se piti tiukasti leukojen välissä.

Lähestymme valoristeystä. Autoja oli jo odottamassa valojen vaihtumista. Tässä vaiheessa paljastui, että liikkeellä oli todellinen city-kettu. Risteyksessä se hetkeksi pysähtyi ikään kuin arvioidakseen, kannattaako leveää monen kaistan katua lähteä ylittämään. Koskapa autot pysyivät vielä paikoillaan punaisen valon palaessa, kettu ylitti päättäväisesti risteyksen juurikaan kiristämättä vauhtiaan.

Taidanpa seuraavalla lenkilläni pistäytyä tervehtimässä Laajalahden luonnonsuojelualueen hoitajia, raaseporilaista kyyttö-karjaa, joka pitää rantaniityn kasvullisuuden matalana. Kyyttö on ruskean valkea maatiaislehmärotu, joka halutaan säilyttää. Sellaisia lehmiä meillä oli lapsuudessani Lapissa kotona.

Hyvää kesää!

Ei kommentteja. Ole ensimmäinen kommentoija.