Ilmastolainsäädäntö

Ilmastopolitiikkaan liittyvä kansallinen lainsäädäntö on kehittynyt vähitellen heijastaen kansainvälisten sopimusten sekä EU-lainsäädännön sisältämiä velvoitteita. Kesäkuussa 2015 voimaan tullut ilmastolaki (609/2015) on ensimmäinen kansallinen säädös, jossa määritellään yleisesti Suomen ilmastopolitiikan pitkän aikavälin suuntaviivat sekä säädetään ilmastopolitiikan suunnittelujärjestelmästä.

Ilmastolaki

Hallitus antoi 5.6.2014 eduskunnalle esityksen ilmastolaiksi (HE 82/2014).  Eduskunta hyväksyi lakiehdotuksen 6.3.2015 ympäristövaliokunnan mietinnön pohjalta (YmVM 22/2014 vp). Laki astui voimaan 1.6.2015.

Lain keskeiset elementit:

  • vähintään 80 prosentin kasvihuonekaasujen päästövähennystavoite vuodelle 2050 verrattuna vuoteen 1990
  • hallinnon toimintaa päästökaupan ulkopuolisten päästöjen vähentämiseksi ohjaava suunnittelu- ja seurantajärjestelmä
  • lakiin liittyvän viranomaistoiminnan työnjaon määrittely sekä
  • eduskunnan roolin ja yleisön osallistumismahdollisuuksien vahvistaminen ilmastopolitiikassa

Ilmastolailla luodaan pohja ilmastopolitiikan pitkäjänteiselle ja kustannustehokkaalle suunnittelulle ja seurannalle. Ilmastolaki on luonteeltaan valtion viranomaisia koskeva tavoitteellinen puitelaki, johon ei sisälly eri toimialoja koskevaa aineellista lainsäädäntöä.  Laissa säädetään ilmastopolitiikan suunnittelujärjestelmästä, johon kuuluvat valtioneuvoston kerran vaalikaudessa hyväksymä keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelma sekä vähintään kerran kymmenessä vuodessa hyväksyttävät pitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelma ja ilmastonmuutoksen kansallinen sopeutumissuunnitelma.

Valtioneuvosto antaa eduskunnalle selonteon laatimistaan ilmastopolitiikan suunnitelmista, ja hallituksen vuosikertomukseen sisällytettävän ilmastovuosikertomuksen myötä eduskunta saa myös tietoa ilmastotavoitteiden toteutumisesta ja käytössä olevien toimien vaikuttavuudesta. Ilmastolaissa säädetään myös monitieteisen, nykyisenkaltaisen ilmastopaneelin asettamisesta.

Ilmastonmuutokseen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen liittyvä sääntely ja ohjaus eri hallinnonaloilla

Monet ilmastonmuutoksen hillintään liittyvät kansalliset säädökset perustuvat YK:n ilmastosopimuksesta ja EU:n sääntelystä johtuviin velvoitteisiin. Kioton pöytäkirjan sisältämistä joustomekanismeista ja niiden hyödyntämisestä on säädetty oma lakinsa (109/2007). Myös EU:n päästökauppadirektiivin (2003/87/EY) toimeenpano on edellyttänyt kansallista lainsäädäntöä. EU:n hiilidioksidin talteenottoa ja varastointia koskeva direktiivi (2009/31/EY) on toimeenpantu kansallisella lailla.

Euroopan parlamentin ja neuvoston taakanjakopäätöksessä (N:o 406/2009/EY) määritellään päästövähennysvelvoitteet päästökauppaan kuulumattomilla sektoreilla lukuun ottamatta maankäytön, maankäytön muutoksen ja metsätalouden sektoria (LULUCF-sektori) sekä kansainvälistä meriliikennettä.

Päästökauppasektorin ulkopuolista toimintaa koskevassa kansallisessa lainsäädännössä voidaan tunnistaa useita säädöksiä, joilla on vaikutusta kasvihuonekaasupäästöjen rajoittamiseen tai ilmastonmuutosta hillitsevien hiilinielujen ylläpitämiseen ja lisäämiseen. Muun muassa liikennettä, maankäyttöä ja rakentamista, maa- ja metsätaloutta, jätealaa sekä ympäristönsuojelua koskevalla sääntelyllä voidaan vaikuttaa ainakin välillisesti ilmastonmuutoksen hillintään ja siihen sopeutumiseen esimerkiksi kestävää kehitystä ja energia- ja materiaalitehokkuuden edistämistä koskevien velvoitteiden muodossa. Vesialalla on runsaasti ilmastonmuutoksen sopeutumiseen suoraan liittyvää sääntelyä.

Esimerkkeinä edellä kuvatusta lainsäädännöstä voidaan mainita maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999), jätelaki (646/2011), biopolttoaineista ja bionesteistä annettu laki (393/2013), rakennusten energiatodistuksista annettu laki (50/2013) ja tulvariskien hallinnasta annettu laki (620/2010).

Lisätietoja

Ympäristöneuvos Magnus Cederlöf, puh 0295 250 060, etunimi.sukunimi@ym.fi

 

 

Julkaistu 3.6.2015 klo 13.32, päivitetty 28.6.2016 klo 10.19