Hyppää sisältöön

Rahako ratkaisee?

RSS
18.11.2015 Kari Kankaanpää
04a
 
© Kuva: YM/Redanredan
Pariisin ilmastokokouksen suurimmaksi kompastuskiveksi saattaa viime kädessä muodostua raha. Ilmastorahoituksessa on kyse valtavista rahavirroista ja tulonsiirroista, jolloin eri maiden intressit ovat helposti ristikkäisiä.

Toistaiseksi annetut rahoituslupaukset ovat vasta alkua, ja tavoite 100 miljardia US dollaria vuodessa vuoteen 2020 mennessä sekin vaatimaton. Ilmastorahoituksen ja puhtaan teknologian investointien määrä pitää moninkertaistaa nykyisestä, jos maapallon lämpeneminen halutaan pitää alle kahdessa asteessa. YK on arvioinut vuosittaisen ilmastorahoituksen tarpeeksi vuonna 2030 lähes 300 miljardia dollaria vuosittain.

Yksityinen sektori avainasemassa

On aivan selvää, ettei tarvittavaa rahoituspottia saada kasaan julkisella rahoituksella, vaan lisäksi tarvitaan yksityistä ilmastorahoitusta. Yksityinen sektori on avainasemassa ilmastorahoituksen kasvattamisessa ja ilmastomyönteisten investointien aikaansaamisessa. IPCC arvioi yksityisen sektorin osuuden hillintätoimien rahoituksesta olleen globaalilla tasolla kahden kolmasosan ja kolmen neljäsosan välillä vuosina 2010–2012.

EU:n rahaministerit hyväksyivät vastikään (10.11.) neuvoston päätelmät ilmastorahoituksesta Pariisia varten. Neuvosto pitää yksityistä sektoria ilmastorahoituksen ja investointien keskeisenä lähteenä. Päätelmissä on yksiselitteinen linkki ilmastorahoituksen ja päästöjen hinnoittelun välillä. Julkisen vallan tulee politiikkatoimillaan uudelleensuunnata ja panna liikkeelle yksityistä rahoitusta esimerkiksi päästöjen hinnoittelun, rahoitusinstrumenttien kuten vihreiden velkakirjojen (green bondsien) sekä julkisen vallan ja yksityisten sektorin kumppanuuksien avulla.

Mikä kannustaa yksityistä rahaa investointeihin?

Markkinamekanismeista, kuten kansainvälisestä päästökaupasta, puhutaan Pariisin sopimuksen yhteydessä paljon. Ilmastotoimien tehokkuuden ja rahoituksen riittävyyden kannalta on järkevintä, että yhä suurempi osa puhtaan energian hankkeista rahoitetaan markkinalähtöisesti.

Hiilidioksidipäästöjen hinnoittelu on mielestäni globaalisti oikeudenmukainen keino ilmastonmuutoksen hillinnän kustannusten jakamiseksi. Sen myötä kaikille päästäjille koituisi samankaltainen kustannusrasite aiheutetuista päästöistä. Päästöjen hinta antaa myös selkeän signaalin investoijille. Globaali hinnoittelu edesauttaisi hiilivuodon välttämisessä eli päästöt vähenisivät globaalisti eivätkä vain siirtyisi paikasta toiseen.

Yksityisen ilmastorahoituksen maksimoimiseksi tarvitaan myös julkisen sektorin tukitoimia: ilmastotavoitteet ja niiden ennakoitavuus lisäävät sijoittamisen houkuttelevuutta ja kannattavuutta. Kunnianhimoinen kansainvälinen ilmastopolitiikka vähentää ilmastonmuutoksen hillinnän rahoituksen epävarmuutta.

Maiden ilmastositoumuksista potkua cleantechille

Viime kuukausina yli 160 maata on laatinut kansalliset sitoumuksensa (INDC) ilmastotoimista. Sitoumuksissa on enemmän tai vähemmän kunnianhimoisia tavoitteita, mutta kaikkiaan niihin sisältyy merkittäviä investointeja mm. energiajärjestelmien uudistamiseen.  Näiden myötä cleantech-markkinat kasvaisivat merkittävästi, mikä tarjoaa mm. Suomelle vientimahdollisuuksia: energiatekniikassa, -tehokkuudessa, biotaloudessa, vesien puhdistuksessa, jätteiden käsittelyssä jne.

Esimerkkinä vaikkapa maailman viidenneksi suurin päästöjä aiheuttava valtio, Intia. Maa tavoittelee bruttokansantuotteensa hiili-intensiteetin laskua 30–35 prosentilla vuoteen 2030 mennessä vuodesta 2005. Sähkönkulutuksen arvioidaan yli kolminkertaistuvan nykyisestä: tavoitteena on maaseudun laaja sähköistäminen ja päästöttömän sähköntuotannon osuuden lisäys 40 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Aurinkosähkön ja muiden uusiutuvien energiamuotojen kasvu on valtava. Intian INDC nojautuu vahvasti kansainväliseen rahoitukseen (mm. vihreä ilmastorahasto, Green Climate Fund) ja teknologian siirtoon. Ilmastonmuutokseen sopeutumiseen arvioidaan tarvittavan yli 200 miljardia US dollaria ja hillintään jopa reilut 800 miljardia US dollaria vuoteen 2030 mennessä.

Ei siis ihme, että rahoituksesta voi muodostua vaa’ankieli, jonka myötä ilmastosopimus joko syntyy tai kaatuu. Kuitenkin on muistettava, tässäkin asiassa aika maksaa rahaa ja ilmastonmuutoksen seuraukset voivat tulla kohtalokkaan kalliiksi.

Kari Kankaanpää
Ilmastoasioiden päällikkö, Fortum

Kommentit (1 kommenttia)
Kaarina Kolle WWF Suomi
18.11.2015
klo 18.03
Kiitoksia tekstistäsi. Haluan kuitenkin tarttua lähinnä sivulauseessa mainittuun asiaan eli hiilivuotoon. Tuotannon siirtyminen alhaisempien ympäristöstandardien maihin on perinteikkäästi yksi usein esitetyistä uhkakuvista, joilla päästökaupan kiristyksiä
on pyritty aktiivisesti estämään etenkin ylimitoitetun ilmaisjaon kautta. EU-tason keskusteluissa on jo yleistietoa, että hiilivuotoriskin olemassaololle ei ole vankkaa tieteelliseen näyttöön perustuvaa empiiristä pohjaa. (keskustelu onkin jo siirtynyt investointivuotoon,
jonka faktapohja on hiilivuotoakin hatarampi) Euroopan komission omassa selvityksessä on käynyt ilmi, ettei Euroopan päästökaupasta johtuvalle hiilivuodolle ole olemassa toistaiseksi pitäviä perusteita. The Grantham Research Institute on Climate Change and
the Environmentin tutkijat arvioivat 2015 hiilivuotoa. Tutkimus oli laajudessaan ensimmäinen laatuaan ja havaittiin, että energian hinnat vaikuttivat vain marginaalisesti viennin sekä tuonnin määrään. Tutkimuksessa todetaan, että hiilivuotoriski näyttäytyy
näin ollen nykykeskustelussa ylikorostettuna. Siksi edes viittaaminen hiilivuotoon nykyisessä tilanteessa, jossa hiilellä ei ole oikeasti hintaa ainakaan päästökauppasektoreilla, on voimakkaasti harhaanjohtavaa ja yksittäisten toimijoiden suojelua vaikeassa
taloustilanteessa käyttäen ilmastopolitiikkaa syntipukkina. Esimerkiksi terästeollisuuden ongelmat ovat täysin erillään ilmastopolitiikasta ja ongelman ydin on kysynnässä ja tarjonnassa Kiinan viedessä markkinatilan, jonka kanssa suomalaiset tuottajat voi
kilpailla. Talouden ollessa edelleen heikoissa kantimissa on luontevaa, että kaikkea terästä ei osteta. Tämä on ollut valitettavasti Business Europen kaltaisten toimijoiden pääsanoma vuosikausia, rapauttaen tärkeimpiä poliittisia instrumenttejamme Euroopassa.
Toistaiseksi hiilivuoto on ensisijaisesti retoriikkaa - joka on siitä huolimatta päätynyt myös ilmastopoliittiseksi linjaukseksi Suomessa.