Yhdeksän vuotta ilmastoneuvotteluja – sapiskaa ja hurmiota

RSS
21.3.2016 Harri Laurikka
Ministeri ja pääneuvottelija
Kippis! Harri Laurikan pääneuvottelijan ura sai Pariisissa joulukuussa 2015 hienon kruunun, kun hän sai nostaa ministeri Kimmo Tiilikaisen ja koko maailman kanssa maljat uudelle ilmastosopimukselle  © Kuva: YM/Riikka Lamminmäki
 

Siirryn maaliskuun lopussa uusiin tehtäviin ja oma ura ilmastoneuvottelijana loppuu. Se alkoi vuonna 2007 Balin kokouksesta ja jatkui Pariisiin saakka 2015. Pääsin mukaan yhdeksään osapuolikokoukseen. Ajanjakso oli kaikkea muuta kuin tasaista sujuttelua. YK:n ilmastopolitiikassa siirryttiin teollisuusmaihin keskittyvän Kioton pöytäkirjan maailmasta kaikkia maita koskevaan Pariisin sopimukseen. Ei ihan ilman kipuiluja.

 
 

Vuonna 2007 globaalit päästöt olivat karkaamassa käsistä ja tavoite ilmaston lämpenemisen rajoittamisesta turvalliselle tasolle enintään kahteen asteeseen näytti kaukaiselta. Investointeja puhtaaseen energiaan tehtiin maailmanlaajuisesti n. 154–175 miljardia USD ja EU oli selvä johtaja n. 66 miljardilla. Balilla pyrittiin sopimaan tiekartasta kohti vuoden 2012 jälkeistä ilmastosopimusta. Kokouksesta tuli hyvin vaikea. Paikka oli satumaisen kaunis ja kuuma. Pommiuhan takia sotilaita hiipi rynnäkkökiväärien kanssa puiden katveessa. Yhdysvalloilla oli vielä ohjaimissa Bushin hallinto, joka vastusti sopua aivan viime metreillä. Suomella ohjaimissa sentään oli sama mies kuin tänä päivänä eli ministeri Kimmo Tiilikainen. Erityisesti jäi mieleen tapaaminen, jossa Eurooppa-parlamentin tuleva puhemies ja entinen pääministeri Jerzy Buzek ja Puolan ministeri Nowicki tapasivat ministeri Tiilikaisen ja totesivat, että avustajakunta (minä ja Marjo Nummelin) on näemmä juuri valmistunut lukiosta!

Balin kokous onnistui lopulta sopimaan kaksivuotisesta tiekartasta kohti Kööpenhaminan kokousta. Yhteisymmärrystä ei tosin tullut siitä, mitä siellä pitäisi saavuttaa. Tavoitteeksi vuoden 2009 kokoukselle Kööpenhaminassa asetettiin ”sovittu lopputulos”. Pääkaupungeissa alettiin siten lähtökohtaisesti tutkia vähän erilaisia karttoja. EU:ssa komissio laati vuoden 2008 alussa tiedonannon EU:n ilmastopolitiikasta 2020 asti. Sillä pohjustettiin ilmasto- ja energiapakettia, jonka mukaan EU vähentäisi päästöjä 20 % vuoden 1990 tasolta 2020 mennessä. Jos muukin maailma tulisi Kööpenhaminassa mukaan kunnianhimoiseen ilmastosopimukseen, päästöjä voitaisiin vähentää 30 % vuoteen 2020 mennessä. Tiedonannon vaikutusarviossa arvioitiin, että ilman uutta ilmastopolitiikkaa BKT kasvaisi 38 % vuoden 2005 tasolta päästöjen vähentyessä 1,5%.

Poznanin neuvotteluissa 2008 seurasimme monitoreista, kun EU:n sisäisiä neuvotteluja vetänyt Ranskan presidentti Sarkozy kertoi, että 2020-paketista oli saatu sovittua erittäin vaikeiden neuvottelujen jälkeen. Poznanista ainoaksi paketiksi jäi sen sijaan sopeutumisrahaston perustaminen ja kehitysmaat riepottelivat puheenjohtaja Nowickia ja kaikkia teollisuusmaita haluttomuudesta edetä.

Tie Kööpenhaminaan oli kaiken kaikkiaan riitainen. Mediahuomio oli valtaisa. Kun kokoukseen oli aikaa kuukausi, puheenjohtajilla ei ollut mandaattia tehdä esityksiä, maailman kahden suurimman päästäjän, Kiinan ja USA:n tarjouksia ei ollut kuulunut ja virkamiestason neuvotteluissa Afrikan maat kävelivät ulos. Tilanne näytti mahdottomalta. Kaikki toivoivat että asiat loksahtaisivat paikalleen viime hetken neuvotteluissa. Paikan päällä kokousisäntä Tanskan salassa valmistelema paperi vuoti julkisuuteen ja kehittyvät maat raivostuivat. Kokouspaikka oli jo ensimmäisellä viikolla liian ahdas ja ihmiset jonottivat sisään pakkasessa. Kaduilla järjestettiin suuria mielenosoituksia, joista me neuvottelijat luimme lehdestä. Sisällä jonotettiin vessaan ja leipätiskille. Lopulta ”sovittu lopputulos” levisi presidenttien käsiin. Kaikki olivat väsyneitä, turhautuneita ja vihaisia.

Kööpenhaminan jälkeen YK:n ilmastoneuvottelut eivät enää kiinnostaneet juuri ketään. Cancúnin kokouksessa 2010 neuvotteluiden koko uskottavuus oli vaakalaudalla. Meksiko laittoi kaiken peliin niiden pelastamiseksi ja onnistui kuin ihmeen kaupalla. Kun ulkoministeri Espinosa asteli lavalle lopullisen sopimusluonnoksen kanssa, koko sali ryhtyi spontaaneihin suosionosoituksiin. Tunnelma oli kuin popkonsertissa. Neuvottelijat hymyilivät ja olivat helpottuneita. Tai eivät sentään aivan kaikki: Bolivia vastusti sopua yksin tuntitolkulla, mutta joutui lopulta taipumaan.

Durbanin kokous 2011 oli EU:lle suuri menestys, sillä neuvotteluissa onnistuttiin käynnistämään uudet neuvottelut kaikki maat kattavasta ja oikeudellisesti sitovasta sopimuksesta vuoden 2020 jälkeiselle ajalle. Samalla sovittiin Kioton pöytäkirjan toisen velvoitekauden toteuttamisesta 2013–2020. Sopimus oli määrä tehdä vuonna 2015. Suomessa tuli sapiskaa, sillä kaikki huomio kiinnittyi hiilinielujen laskentasäännöissä meille syntyneeseen ongelmaan. Myöhemmin se osoittautui kooltaan melkoiseksi kuplaksi ja saatiin vielä kaiken lisäksi paikattua EU:n sisäisellä ratkaisulla.

Seuraavana vuonna Dohassa oli sovittava Kioton pöytäkirjan toisen velvoitekauden pääkohdat. Pääsin  avustamaan ympäristöministeri Ville Niinistöä, kun Suomi johti Espanjan kanssa neuvotteluja EU:n sisäisestä ratkaisusta sovun tiellä ja vuosikausia avoinna olleeseen päästöyksiköiden ylijäämä -kysymykseen. Istuimme tuntitolkulla pienessä kopissa ensin virkamiesten kesken ja lopuksi ministerien johdolla. Sopua haettiin vaihe vaiheelta yhdessä ja erikseen. Oli hieno hetki, kun se lopulta löytyi ja koko EU taputti. Ratkaisu siirtyi sellaisenaan osapuolikokouksen päätökseen.

 
 
 

Vuoden 2013 kokous Varsovassa oli minulle ensimmäinen kerta pääneuvottelijana. Neuvottelut käytiin jalkapallostadionilla eikä puheissa ollut futisvertauksista ja -vitseistä pulaa. Viimeisen yön nukuin puku päällä Yhdysvaltain tyhjennetyssä paviljongissa lattialla, takista sai tyynyn. Suomi yritti jälleen toimia välittäjänä Kioton pöytäkirjan yksityiskohdassa, mutta yritys kariutui, kun ukrainalaiset pakkasivat laukkunsa ja lähtivät jo kerran siirretylle lennolleen. Tärkein päätös Varsovasta oli että kaikkien maiden pitäisi laatia Pariisiin mennessä kansallinen panos ilmastotoimiin. Limassa vuotta myöhemmin niille piti sopia ohjeet. Eipä sovittu.

Panoksia saatiin kuitenkin lopulta ilman ohjeita ja velvoittavia aikatauluja 188, mikä ylitti kaikki odotukset. Panokset eivät ole riittävän kunnianhimoisia, vaan nykytavoitteilla mennään kohti 2,7–3 asteen lämpenemistä. Pariisin sopimuksen tavoitteena on selvästi alle kahden asteen lämpeneminen ja pyrkimys pikemmin 1,5 asteen lämpenemiseen.

Pariisin hurmiossa sovittu paketti on vielä tässä vaiheessa savolainen projekti – aloittamista vaille valmis. Alkulämpöjä on silti jo otettu: investoinnit puhtaaseen energiaan ovat noin kaksinkertaistuneet vuodesta 2007 ja viime vuoden investointitaso oli ennätysmäinen 329 mrd USD. Tahdin tulisi kuitenkin vielä moninkertaistua ja siihen tarvitaan myös EU:ta: kun maailma on tuplannut investoinnit vuodesta 2007, EU:ssa niitä on vähennetty (v. 2015 58,5 mrd). 

Tavoite lämpenemisen rajoittamisesta 1,5–2 asteeseen on edelleen erittäin kunnianhimoinen ja vaatii vielä uutta poliittista ponnistusta YK-tasolla ennen vuotta 2020. Toiveita antaa se, että maat ovat helposti varovaisia lupauksissaan ja monet nykytavoitteista taidetaan siksi ylittää. Vuonna 2014 maailman hiilidioksidipäästöt kasvoivat vain 0,5 % ja IEA:n mukaan sama kehitys jatkui vuonna 2015, vaikka maailmantalous kasvoi yli 3 %:n vauhtia samana aikana. Kiinassa kivihiilen kulutus pieneni alustavien tietojen mukaan 2,9 % vuonna 2014 ja vielä 3,7 % vuonna 2015, vaikka maa on lupaillut saavuttavansa päästöhuipun vasta 2030. Ja meillä EU:ssa päästöt ilman lentoliikennettä olivat vuonna 2014 vähentyneet jo 25 % vuoden 1990 tasolta samalla kun BKT oli kasvanut n. 24 % 2005 tasolta.

Harri Laurikka
pääneuvottelija, ympäristöministeriö

Ei kommentteja. Ole ensimmäinen kommentoija.